Ei ole ihme, jos talouspolitiikan linja tuntuu aina jonkun mielestä väärältä. Suomen pitäisi pystyä nopeuttamaan talouskasvua samalla, kun julkista alijäämää pienennetään – ja paljon. Alijäämän pienentämiseksi solmitun velkajarrusopimuksen yksityiskohdat estävät kuitenkin koko keinovalikoiman hyödyntämisen. Läheskään kaikki alijäämään vaikuttavat tekijät eivät edes ole yksissä käsissä.

Suomen bruttokansantuote on ollut kasvussa vuoden 2024 alusta alkaen. Kasvu jatkui myös vuonna 2025, vaikka monet varoittivat, että hallituksen tekemä 3 miljardin julkisen talouden sopeutus kääntäisi Suomen taantumaan.

Tänä vuonna ei ehkä päästä yli kahden prosentin, mutta ennustamamme talouskasvu on silti voimakasta suhteessa totuttuun.

Julkisen talouden ongelma

Suomen varsinainen haaste on pitää talouskasvua yllä pitkällä aikavälillä ja vähintään kahden prosentin vauhdissa. Se onnistuu vain, jos pystymme nostamaan yksityisen sektorin tuottavuuskasvua pysyvästi.

Pelkästään yksityisen sektorin kasvu ei kuitenkaan ratkaise julkisen talouden ongelmia. Yksityisen sektorin kasvu nostaa palkkatasoa, mikä välittyy myös julkisen sektorin ansioihin. Korkeammat ansiot yhdistettynä heikon tuottavuuden julkisiin palveluihin pitää yllä julkista alijäämää. Siksi julkista sektoria on pienennettävä ja uudistettava radikaalisti.

Näillä näkymin julkisyhteisöjen alijäämä nousee ensi vuonna yli neljän prosentin, josta se laskee 3,7 prosenttiin vuonna 2028. Matka EU-sääntöjen edellyttämän 3 prosentin alijäämän alle on pitkä, eikä sinne päästä ilman uusia sopeutustoimia tai verotulojen ennustettua merkittävästi nopeampaa kasvua.

Kunnianhimoiset fipo-säännöt

Finanssipolitiikan sääntöjen näkökulmasta tilanne on vaikea. Olemme EU:n tarkkailuluokalla niin kauan kun alijäämä on kriteerin väärällä puolella. Suomi saa jatkoaikaa alijäämän sulatteluun vain, jos pysyy niin kutsutulla korjaavalla nettomenopolulla.

Riski sille, että Suomi poikkeaa polulta jo ensi vuonna, on todellinen. Niin ohut oli marginaali valtiovarainministeriön kevään 2026 laskelmissa.

Helmikuussa 2026 finanssipoliittinen parlamentaarinen työryhmä (nk. velkajarrutyöryhmä) sopi tavoitteesta, jonka mukaan vuonna 2031 valtion- ja paikallishallinnon yhteenlaskettu alijäämä olisi 2,0–2,5 prosenttia suhteessa bkt:hen. Tällöin julkisen talouden alijäämä olisi noin 0,8–1,4 prosenttia suhteessa bkt:hen. Tavoite on todella kova.

Ennusteemme mukaan valtion- ja paikallishallinnon alijäämä on viisi prosenttia suhteessa bkt:hen vuonna 2028. Ennusteemme ei yllä vuoteen 2031, mutta jo näillä tiedoilla tavoitteen haarukkaa voi pitää vaikeana saavuttaa pelkästään sopeutustoimin.

Velkasuhde jatkaa kasvuaan ennustejaksolla ja ylittää tänä vuonna 90 prosenttia. Velkasuhteen kasvu jatkossa hidastuu, mutta ei tällä tietoa pysähdy.

Velkasuhteen kasvun pysäyttämiseen tarvittaisiin sekä voimakkaampaa sopeutusta, julkisen sektorin tehtävien vähentämistä että merkittävästi nopeampaa kasvua.

Uudistusten vaade

Merkittävästi nopeampi talouskasvu edellyttää merkittäviä uudistuksia. Moni tärkeä uudistus kuitenkin maksaa lyhyellä aikavälillä. Pidemmällä aikavälillä ongelmaa ei ole, koska onnistuessaan kasvutoimet auttavat alijäämän purkamisessa.

Parlamentaarisen sopimuksen yksityiskohdat tekevät jo valmiiksi kovasta tavoitteesta entistä kovemman, sillä tulevalla hallituskaudella sopeutus on tehtävä pääasiassa suorilla menoleikkauksilla ja veronkiristyksillä. Uudistusten talouskasvua nopeuttavia (dynaamisia) vaikutuksia ei voi laskea mukaan sopeutusten vaikutuksiin.

Suoraa sopeutusta painotetaan myös siksi, koska uudistusten dynaamiset vaikutukset syntyvät vasta vuosien päästä. Vaikutusten laskeminen yhden hallituskauden ansioksi on ymmärrettävästi vaikeaa, koska niissä jouduttaisiin nojaamaan epävarmoihin etukäteisarvoihin.

Aiemmasta käytännöstä poiketen suuria julkisia investointeja ei voi myöskään enää ensi vaalikaudella rahoittaa myymällä valtion omaisuutta. Niille on löydettävä muu rahoitustapa esimerkiksi EU:n tulevasta monivuotisesta rahoituskehyksestä.

Velkajarrusopimuksen näkökulmasta dynaamisia vaikutuksia tuovia uudistuksia tehdään lähinnä siitä syystä, että Suomi voi hakea EU:lta seitsemän vuoden mittaista julkisen talouden sopeutuskautta neljän vuoden sijaan. Tällöin sopeutustarve on 8(-11) miljardia euroa vuoteen 2031 mennessä (VM:n kevään 2026 laskelmien mukaan). Jos sopeutuskautta ei saada pidennettyä, on ensi vaalikauden sopeutusurakka yhteensä 14 miljardia euroa.

Pidennyskauden perusteluna käytettävien uudistusten tulee vastata eurooppalaisessa ohjausjaksossa kuvattuihin maakohtaisiin uudistustarpeisiin. Suomen täytyy kuitenkin tehdä uudistuksia monipuolisemmin kuin sopeutuskauden pidentäminen meiltä edellyttää. Muuten talouskasvu ei pysy riittävän nopeana ja jäämme vanhojen rakenteidemme vangiksi. Suomen tulee tehdä uudistuksia omista lähtökohdistaan, ei sääntöjen takia.

Mahdottomuuskolmio

Uudistusten tarve ajaa Suomen mahdottomuuskolmioon, jossa (i) poliittisen suosion, (ii) rakenteellisen uudistumisen ja (iii) julkisen talouden kestävyyden yhtäaikainen turvaaminen lähivuosina on ”mission impossible”.

Velkarahoitteiset uudistukset, kuten mittavat investoinnit tai veronalennukset, vaarantavat valtiontalouden lyhyellä aikavälillä, kun taas leikkauksiin nojaavat kasvutoimet, kuten monet työmarkkinatoimet, luovat lyhyellä aikavälillä voittajia ja häviäjiä ja kohtaavat siksi ankaraa poliittista vastustusta.

Lataa Avaa

Jos politiikan katse pysyy koko ajan sopeutuksessa, riittäviin kasvutoimiin ei jää rahkeita.

Trilemman yhden kulman löysentäminen tarjoaisi mahdollisuuden painottaa muita kulmia. Olennaista on kuitenkin se, että löysentämisen kautta syntyvä liikkumavara ei käänny hyväksyttävyyden populistiseksi tavoitteluksi. Jos velkajarrusta voitaisiin joustaa, liikkumavara olisi käytettävä kokonaisvaltaisesti talouskasvun nopeuttamiseen eikä mihinkään muuhun.

Jos tähän ei voida luottaa, uudistukset on jätettävä vähemmälle ja keskityttävä sopeuttamiseen.

Lisää johdonmukaisuutta

Talouspolitiikan ongelmia lisää tavoitteiden kovuuden ja velkajarrusopimuksen yksityiskohtien ohella myös hajautettu päätöksenteko. Esimerkiksi Työllisyysrahasto esittää työttömyysvakuutusmaksujen alentamista ensi vuodelle, vaikka julkisyhteisöjen alijäämä on suuri ja poikkeama nettomenopolulta mahdollinen.

Finanssipoliittinen valta on liian hajautettua. Suomesta puuttuu koordinaatio- ja ohjausmekanismi, jonka avulla rakennettaisiin kokonaiskuva julkisen talouden eri toimijoiden päätösten vaikutuksista julkisen talouden kokonaisuuteen ja finanssipolitiikan tavoitteisiin.

Keskeiset finanssipolitiikan säännöt ja tavoitteet on asetettu koko julkiselle taloudelle, ja vastuu niiden noudattamisesta on yhteinen. Myös vastuu velkaantumisesta on yhteinen, vaikka velkaa pääasiassa ottavat valtion- ja paikallishallinto.

Ensi vaalikauden sopeutusurakka on virinneestä talouskasvusta huolimatta valtava. Vastuullinen julkisen talouden hoito edellyttää vastuullisuutta kaikilta toimijoilta.

Kirjallisuus

Kangasharju, A. & Rouvinen, P. (toim.) (2026). Suomi 2051. Etlatieto Oy (Etla B283). https://pub.etla.fi/ETLA-B283.pdf