Talouspolitiikka

Talouspolitiikan linja tulevalla hallituskaudella

Näillä näkymin Suomen seuraava hallitus aloittaa työnsä paljon paremmassa taloustilanteessa kuin vuonna 2015 muodostettu Sipilän hallitus. Työttömyys on nyt huomattavasti matalammalla ja työllisyys korkeammalla tasolla kuin neljä vuotta sitten. Lisäksi julkisen talouden alijäämä on kutistunut lähes olemattomaksi, julkinen velka suhteessa bkt:hen on laskevalla uralla ja valtionlainojen korot ovat lähellä nollaa. Vaihtotase on kuitenkin edelleen alijäämäinen, eli suomalaiset velkaantuvat ulkomaille, mutta alijäämä ei ole kovin suuri suhteessa bkt:hen.

Toisaalta kansainväliseen talouteen liittyy lukuisia riskejä, joiden realisoituminen voi vaikuttaa nopeasti ja kielteisesti Suomen talouteen. Lisäksi väestön ikääntyminen kasvattaa lähivuosikymmeninä eläkkeisiin ja vanhusten hoivaan liittyviä julkisia menoja suhteessa verotuloihin.

Minkälaista talouspolitiikan strategiaa tässä tilanteessa voi suositella tulevalle hallitukselle?

Nykyinen suhdannetilanne perustelee suhteellisen tiukkaa finanssipolitiikkaa. ”Elvytyspolitiikkaa”, eli esimerkiksi julkisten menojen päätösperäistä kasvattamista ilman vastaavaa verotuksen kiristämistä, ei tarvita, sillä työvoima ja muut tuotannontekijät ovat jo lähes täyskäytössä. Vastaavasti finanssipolitiikan kiristämisen kielteinen vaikutus työllisyyteen ja tuotantoon on tässä tilanteessa tavanomaista pienempi.

Suhdanne voi kääntyä nopeasti

Suhdannetilanne saattaa kuitenkin heikentyä nopeasti. Koska Suomella ei ole omaa rahapolitiikkaa, voi finanssipolitiikalla olla tärkeä rooli suhdanteiden tasoittamisessa. Matala korkotaso helpottaa suhdanteiden tasaamista tarvittaessa julkista velkaa lisäämällä. Finanssipolitiikan keventäminen voi olla jossakin vaiheessa hallituskautta perusteltua ja tähän kannattaisi kenties varautua jo hallitusohjelmassa.

Se taas, miten finanssipolitiikkaa tulisi hyvän suhdannepolitiikan näkökulmasta keventää, riippuu tilanteesta. Esimerkiksi vuonna 2016 solmittuun ns. kilpailukykysopimukseen liittyvä työnantajamaksujen alentaminen oli luonteva tapa elvyttää tilanteessa, jossa erityisesti vientisektori oli vaikeuksissa. Toisenlaisessa tilanteessa voi olla parempi tukea suoremmin kotimaista kysyntää.

Toivon kuitenkin tulevan hallituksen tekevän myös toimenpiteitä, jotka selvästi vahvistavat julkista taloutta pitkällä aikavälillä. Tällaista politiikkaa tarvitaan jo varmistamaan, että finanssipolitiikkaa voidaan tulevaisuudessakin käyttää suhdanteiden tasoittamiseen.

Valitettavasti julkisen talouden vahvistamisessa riittänee tekemistä useammallekin hallitukselle.

Jotta julkinen talous olisi pidemmän päälle kestävällä pohjalla, sen tulisi todennäköisesti olla nykyisessä taloustilanteessa ja nykyisellä väestörakenteella selvästi ylijäämäinen. Etlan viimeisin arvio kestävyysvajeesta on 3,1 prosenttia bkt:sta, mikä vastaa nyt noin 7 miljardia euroa vuodessa. Luku ei sisällä monien toivomia miljardiluokan lisäpanostuksia varhaiskasvatukseen ja vanhusten hoivaan.

Kannattaa huomata, että julkisen velan matala korkotaso ei todennäköisesti oleellisesti supista kestävyysvajetta, vaikka sen olettaisi pysyväksi. Yksi syy tähän on se, että matalamman korkotason myötä työeläkerahastojen tuotto luultavasti laskee, mikä puolestaan kasvattaa kestävyysvajetta.

Kestävyysvajetta vaikea poistaa vain verotusta kiristämällä

Kestävyysvajeen suuruutta voi havainnollistaa vertaamalla sitä arvonlisäveron tuottoon. Laskennallisesti edellä mainitun 7 miljardin euron kestävyysvajeen voisi poistaa nostamalla kaikkia arvonlisäveroprosentteja noin kolmanneksella, mikäli tulonsiirtoja ei samalla nosteta vastaavasti. Tällöin ylin arvonlisäverokanta nousisi reilusti yli 30 prosenttiin. Todellisuudessa vaadittava veroprosenttien nosto olisi kuitenkin suurempi, sillä tällainen verotuksen kiristäminen pienentää veropohjia, esimerkiksi vähentämällä työnteon kannustimia. Arvonlisäverokin kohdistuu osin työhön, sillä se laskee palkkojen ostovoimaa.

Kestävyysvajetta onkin vaikea korjata pelkästään, tai edes pääosin, verotusta kiristämällä.

Osin vaikeus johtuu siitä, että verotuksen kiristämisen haittavaikutukset kasvavat veroasteen lähtötason myötä ja Suomessa verotus on jo suhteellisen kireää. Kestävyysvajeen korjaaminen pääosin verotusta kiristämällä edellyttäisi myös laajan keskiluokan verotuksen huomattavaa kiristämistä, mikä olisi arvattavasti poliittisesti vaikeaa. Esimerkiksi ansiotulojen ylin rajaveroaste on jo niin korkea, että sitä nostamalla tuskin saataisiin ainakaan kovin merkittävästi lisää verotuloja.

Kestävyysvajetta voidaan yrittää pienentää myös toteuttamalla ns. rakenteellisia uudistuksia, jotka kasvattavat veropohjia. Esimerkiksi työperäisen maahanmuuton helpottaminen vahvistaisi julkista taloutta kasvattamalla palkkasummaa. Myös hyvin kohdistetut julkiset investoinnit voivat pienentää kestävyysvajetta, jos ne kasvattavat veropohjia tulevaisuudessa riittävästi. Nykyinen matala korkotaso lisää todennäköisyyttä, että julkiset investoinnit pienentävät kestävyysvajetta, vaikka ne rahoitettaisiin velanotolla.

On kuitenkin huomattava, että normaalisuhdanteessa monien julkisten investointien lisääminen helposti syrjäyttää yksityisiä investointeja, jotka nekin ovat tulevan verokertymän kannalta hyödyllisiä. Julkisten investointien kasvattaminen, mahdollisesti velanottoa lisäämällä, on kestävyysvajeen kannalta hyödyllisintä taantuman yhteydessä, jolloin julkiset investoinnit eivät välttämättä syrjäytä yksityisiä investointeja.

Elinkaarinäkökulma auttaisi leikkaamaan tulonsiirtoja

Kolmas tapa korjata kestävyysvajetta on leikata julkisia menoja. Hallituksen tulisi minusta vakavasti harkita erityisesti eräiden keskituloisille menevien tulonsiirtojen leikkaamista. Etlan tammikuisessa ”Muistioita tulevalle hallitukselle” -julkaisussa tuodaan esiin, että monia tulonsiirtoja voitaisiin kohdistaa nykyistä paremmin ihmisille, jotka ovat elinkaarituloilla mitattuna pienituloisia.

Yksi esimerkki tämän suuntaisesta uudistuksesta on työttömyysturvan ja työeläkejärjestelmän yhdistäminen siten, että työttömyyskorvaukset vähennettäisiin henkilön omasta työeläkekertymästä. Lopullista eläkettä leikattaisiin kuitenkin vain johonkin tiettyyn rajaan asti.

Tällainen järjestelmä tarkoittaisi, että ainakin elinkaarituloilla mitattuna keski- ja hyvätuloiset maksaisivat nostamansa työttömyyskorvaukset pienempänä eläkkeenä. Heidän kannaltaan työttömyyskorvaus toimisi kulutusmahdollisuuksia tasoittavana lainana, joka maksetaan takaisin eläkkeellä. Koska eläkettä leikattaisiin vain johonkin rajaan saakka, elinkaarituloilla mitattuna riittävän pienituloiset ihmiset saisivat työttömyyskorvaukset edelleen täysimääräisesti. Tällaiseen malliin voitaisiin sisällyttää työttömyyskorvausten lisäksi myös joitakin muita tulonsiirtoja, kuten esimerkiksi opintotuki.

Toisin kuin verotuksen kiristäminen, tällainen uudistus olisi omiaan kasvattamaan veropohjia parantamalla työttömien taloudellista kannustinta etsiä ja vastaanottaa työtä.

Nykyjärjestelmä toimii päinvastoin kuin edellä kuvattu malli, sillä tällä hetkellä työttömyysjaksot, joista saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta, kartuttavat työeläkettä. Työeläkettä karttuu työttömyysjaksoa edeltäneiden ansioiden perusteella, joten eläkkeen karttumiseen ei liity samanlaista progressiota kuin työttömyyskorvaukseen. Työttömyysvakuutusrahasto tilitti eläkejärjestelmään toissa vuonna lähes 800 miljoonaa euroa korvauksena työttömyys- sekä koulutus- ja vuorotteluvapaajaksoilta kertyvistä eläkkeistä.

Askel edellä esitettyyn suuntaan olisi poistaa eläkkeen karttuminen työttömyysjaksoista. Samalla voitaisiin poistaa myös eläkkeen karttuminen opintojaksoista. Kyseessä on tulonsiirto, joka hyödyttää erityisesti korkeakoulutettuja alkupuolella. Uudistuksen voisi toteuttaa sen hetkisestä suhdannetilanteesta riippumatta, sillä se ei välittömästi vähentäisi kotitalouksien käytettävissä
olevia tuloja.

Niku Määttänen

Niku Määttänen

Tutkimusjohtaja, Ph.D.
Alue: talouspolitiikka