Sopimuskorotukset ja liukumat ansiokehityksen tekijöinä*

Ansiokehitys herättää mielenkiintoa

Ansiokehitys on jatkuvan huomion kohteena monella taholla ja monesta syystä. Palkansaajille ansioiden kasvu on keskeinen ostovoiman ja uusien kulutusmahdollisuuksien lähde. Työnantajille työntekijöiden ansioiden nousu merkitsee työvoimakulujen kasvua ja voittojen kutistumista. Talouspolitiikan vastuunkantajat puolestaan seuraavat ansiokehitystä, koska se vaikuttaa verotulojen kehitykseen, mutta kertoo myös työmarkkinoiden tilanteesta sekä talous- ja työllisyyskehityksen näkymistä. Ansiokehitys on myös yksi tuloerojen kehitykseen vaikuttava tekijä ja myös siksi suuren kiinnostuksen aihe.

Kuviossa 1 tarkastellaan ansioiden kehitystä työnantajasektoreittain. Nähdään, että kuntasektori alkoi jäädä selvästi jälkeen yksityisestä ja valtion sektorista 2000-luvun alkuvuosina. Valtiosektori puolestaan teki irtioton yksityisestä sektorista finanssikriisin jälkeisinä vuosina, ja rako on kasvanut viime vuosiin saakka. Asia on kiinnostava talous- ja työmarkkinakehityksen tulkinnan sekä tuloerojen näkökulmasta.

Ansiokehitysen tekijät: sopimuskorotukset ja liukumat

Suomessa, muissa Pohjoismaissa ja monissa Euroopan maissa on kollektiivisiin sopimuksiin pohjautuva palkanmuodostus, jossa ansioiden kehitys on perinteisesti koostunut kahdesta tekijästä. Työmarkkinoiden työehtoneuvotteluissa päätetään sopimuskorotuksista. Korotukset voivat olla euromääräisiä tai prosenttikorotuksia, mutta yleensä ne ovat näiden jonkinlainen yhdistelmä. Tilastokeskuksen palkkatilastoissa pyritään mittaamaan sopimuskorotusten prosentuaaliset palkkavaikutukset. Työehtosopimusten yleissitovuuden vuoksi sopimuskorotukset koskevat myös niitä palkansaajia, jotka eivät ole minkään ammattiliiton jäseniä, sekä niitä yrityksiä, jotka eivät kuulu mihinkään työnantajaliittoon. Sopimuskorotusten kattavuus palkansaajista on reilun 90 prosentin luokkaa. Käytännössä sopimuskorotus määrää, kuinka paljon työnantajan on nostettava sellaisen työntekijän palkkaa, joka on työskennellyt saman työnantajan palveluksessa ja tehnyt samaa tehtävää. Jos työnantaja tai tehtävä on vaihtunut, palkka neuvotellaan useissa tapauksissa erikseen eli sopimuskorotukset eivät sido. Tosin sellaisissa tilanteissa, joissa työntekijöiden palkkauksessa seurataan tarkasti palkkataulukoita, sopimuskorotuksilla voi olla merkitystä myös silloin, kun työnantaja on vaihtunut.

Kuviossa 2 tarkastellaan sopimuskorotusten vaikutuksia ansioiden vuosimuutokseen työnantajasektoreittain. Nähdään, että paria poikkeusta lukuun ottamatta sektoreiden väliset erot ovat olleet sangen pienet. Toteutuneen palkkakehityksen toista tekijää kutsutaan usein ”liukumaksi”. Se on toteutuneen ansioiden kasvun ja sopimuskorotusten erotus.

Kuviossa 3 esitetään näin lasketut liukumat sektoreittain. Kuviosta nähdään kolme kiinnostavaa seikkaa. Ensiksi, liukumien osuus toteutuneesta palkanmuutoksesta on usein sangen merkittävä. Esimerkiksi yksityisellä sektorilla liukumien osuus ansioiden kasvusta on ollut keskimäärin 35,1 prosenttia vuosina 1996–2017. Toiseksi, liukumien suuruus on vaihdellut merkittävästi työnantajasektorien välillä: yksityisellä puolella ne ovat olleet keskimäärin 1,0 %-yksikköä, kunnissa 0,7 %-yksikköä ja valtiolla 1,2 %-yksikköä vuodessa vuosina 1996–2017. Kolmanneksi, liukumat ovat vaihdelleet melko paljon yli ajan.

Vuosikymmenien ajan on tehty paljon tutkimusta siitä, missä määrin liukumat mahdollisesti eliminoivat sopimuskorotuksien vaikutuksia (ks. esim. Pehkonen ja Viskari, 1994; Holden, 1998). Maltillisilla sopimuskorotuksilla ei ole paljon merkitystä, jos korkeat liukumat kompensoivat ne. Toisaalta todella korkeita sopimuskorotuksia liukumat eivät pysty kompensoimaan, koska liukumat eivät yleensä voi olla negatiivisia. Lisäksi mahdollisuudet liukumiin saattavat vaihdella työntekijäryhmittäin, toimialoittain tai alueittain. Hyvin maltilliset sopimuskorotukset voivat siis jättää ”tilaa” palkkarakenteiden muutoksille liukumien välityksellä.

Koska sopimuskorotusten erot ovat yleensä pieniä, merkittävät erot ansiokehityksessä ovat mahdollisia lähinnä liukumien kautta. Kuviosta 3 nähdään, että liukumat selittävät merkittävän osa työnantajasektorien välisten ansiokehitysten eroista vuosina 1995–2017. Kuntasektorin olemattomat liukumat selittävät sen, miksi se jäi muista sektoreista jälkeen 2000-luvun alkuvuosina. Liukumat myös selittävät valtiosektorin irti-oton muista sektoreista vuoden 2007 jälkeen.

Kaksi ajankohtaa kuviossa 3 ansaitsee erityishuomion. Vuonna 2008 sopimuskorotukset olivat korkeita kaikilla kolmella sektorilla, mutta valtio- ja kuntasektorilla päälle tulivat vielä poikkeuksellisen merkittävät liukumat. Ehkä vielä kiinnostavampi huomio koskee kuitenkin vuotta 2017. Kilpailukykysopimukseen kuuluneiden lomarahaleikkauksien vuoksi sopimuskorotukset olivat -1,4 prosenttia. Toisaalta samana vuonna liukumat kohosivat 1,9 prosenttiin. Ne kompensoivat sopimuskorotuksen eron käytännössä kokonaan: ansiokehitys oli kunnissa 0,4 prosenttia, valtiolla 0,5 prosenttia ja yksityisellä puolella 0,6 prosenttia.

Virallisen ansioindeksin ja liukuman epätarkkuus

Edelliset laskelmat perustuivat siis Tilastokeskuksen palkkatilaston virallisiin ansiotasoindekseihin. Ansiotasoindeksin muutoksiin voivat vaikuttaa myös erilaiset rakenteelliset tekijät, mikä on otettava huomioon lukujen tulkinnassa. Työllisten joukko muuttuu jatkuvasti, kun työllisiä siirtyy eläkkeelle tai työttömyyteen. Toisaalta opiskelijoita ja työttömiä siirtyy työllisiksi. Osa työllisistä vaihtaa työnantajaansa tai tehtäväänsä tai molempia. Tällä on usein merkittävä vaikutus palkkaan. Virallinen ansiotasoindeksi ei ota näitä huomioon täydellisesti, joten se ei kerro tarkasti talouden todellista palkkainflaatiota (Daly ja Hobijn, 2017; Kauhanen ja Maliranta, 2018).

Kehityksen tulkinnan kannalta kiinnostavaa on kysyä, miten sellaisen työntekijän palkka on keskimäärin muuttunut, joka työskentelee saman työnantajan samassa tehtävässä kuin edellisenä vuonna. Näitä kutsutaan tässä ”jatkajiksi”. On syytä kuitenkin todeta, että osa jatkajien ansioiden noususta voidaan selittää kokemuksen kertymisestä johtuvalla osaamisen lisääntymisellä, eli näinkään laskettu mittari ei ole aivan puhdas palkkainflaation mittari. Toisaalta kokemuksen merkittävin rooli on usein siinä, että se tarjoaa edellytyksiä uusien aikaisempaa vaativampien tehtävien vastaanottamiselle. Ja on syytä olettaa, että tästä aiheutuva harha on sangen vakaa yli ajan tai esimerkiksi eri alueiden välillä, joten tämä tekijä ei selitä esimerkiksi liukumien suhdanteiden mukaista vaihtelua tai alueellisia eroja.

Muun muassa Kauhanen ja Maliranta (2018) perustavat ansiokehityksen analyysinsä mittaukseen, jonka lähtökohtana on nimenomaan mitata jatkajien ansiomuutokset ja tutkia, miten erilaiset rakennetekijät selittävät keskiansioiden ja jatkajien ansioiden muutoksen eroja. He erittelevät nämä väliin tulevat rakennetekijät kahteen pääryhmään: 1) yritys- ja ammattirakenteiden muutokseen sekä 2) työllisten joukon muutokseen. Edellinen näistä on tärkeä pitkän aikavälin ansiokehityksen ja jälkimmäinen liukuman suhdannevaihtelun kannalta.

Heidän analyysissään jatkajilla tarkoitetaan työntekijöitä, jotka työskentelevät saman yrityksen samassa tehtävässä kuin vuotta aikaisemmin. Tällainen ansiomuutosten mittaustapa vastaa kuluttajahintaindeksin mittaustapaa, jolla pyritään mittaamaan tavaroiden ja palvelujen inflaatiota. Inflaation mittaaminen tapahtuu periaatteessa seuraavasti: valitaan edustava joukko hyödykkeitä, sen jälkeen lasketaan kunkin hyödykkeen hinnanmuutos ja lopuksi hinnanmuutoksista lasketaan painotettu keskiarvo. Painotus tehdään kulutusosuuden perusteella.

Jatkajien ansioiden muutos kertoo, kuinka nopeaa palkkakehitystä kukin palkansaaja voi odottaa pääsevänsä nauttimaan, jos hän ei vaihda työpaikkaa. Jatkajien ansiokehityksen mittaus on luonteva myös silloin, kun halutaan tehdä vertailua sopimuskorotuksiin. Kuten edellä todettiin, työehtosopimuksien sopimuskorotus hyvin usein määrää sen, kuinka paljon työssään jatkavien ansiota on vähintään korotettava.

Kuviossa 4 verrataan jatkajien ansioiden muutoksia ja säännöllisen työn indeksin mukaisia ansiomuutoksia1 yksityisellä sektorilla. Jatkajien ansiomuutokset ovat Fornaron ja tämän kirjoittajan valmisteilla olevasta tutkimuksesta, joka käyttää hyväksi laajoja yksilökohtaisia palkka-aineistoja. Näissä luvuissa viitekohtana on vuoden viimeinen neljännes, eli luvut kertovat ansioiden vuosimuutoksen edellisen vuoden viimeiseltä neljännekseltä.2

Kuvio 4 paljastaa kaksi tärkeää seikkaa. Ensiksi, jatkajien ansiokasvu on ollut keskimäärin selvästi korkeampi kuin virallisen indeksin perusteella laskettu kehitys. Jatkajien palkat ovat kasvaneet keskimäärin 3,8 prosenttia vuodessa vuosina 2002–2014. Indeksistä laskettu vastaava luku on 3,2 prosenttia eli 0,6 prosenttiyksikköä pienempi vuotta kohti. Työllisten joukon jatkuva muuttuminen voi selittää eroa: suhteellisen paljon ansaitsevia jää jatkuvasti eläkkeelle ja työmarkkinoille tulee nuoria suhteellisen alhaisilla lähtöpalkoilla. Tämä vaikuttaa siihen suuntaan, että virallinen ansioindeksi aliarvioi ansioiden kehitystä.

Toisaalta monet työlliset vaihtavat työnantajaa tai tehtäväänsä. Näiden ”vaihtajien” palkkakehitys on keskimäärin parempaa kuin jatkajien, varsinkin noususuhdanteiden aikana (Kauhanen ja Maliranta, 2012). Se ei siis näy jatkajien palkkakehitystä koskevissa luvuissa, mutta näkyy ansiotasoindeksin luvuissa. Tämä mekanismi vaikuttaa siis siihen suuntaan, että ansiotasoindeksi yliarvioi palkkainflaatiota. Toisella tavalla sanottuna, osa keskipalkkojen noususta selittyy siis sillä, että työntekijät ovat siirtyneet tuottavampiin yrityksiin tai tehtäviin ja heidän palkkansa on noussut tämän seurauksena. Tältä osin palkkojen nousu ei aiheuta kustannuspainetta työnantajille. Kauhasen ja Malirannan (2017) laskelmien perusteella tällainen yritys- ja työpaikkarakenteiden muutos on kohottanut teollisuuden keskipalkkoja 0,55 prosenttiyksikköä vuotta kohden vuosina 1995–2010. Tämä on ”luovan tuhon” palkkakehityksessä näkyviä jälkiä.

Tuottavuuden kasvu tarjoaa edellytyksiä asioiden kasvulle ilman, että kilpailukyky samalla heikkenee. Mutta siltä osin kuin tuottavuuden kasvu tapahtuu yritys- ja työpaikkarakenteiden muutoksen, eli ”luovan tuhon”, kautta, kilpailukyvyn
kannalta neutraali ansioiden kasvu tapahtuu työntekijöiden liikkuvuuden välityksellä. Toisin päin sanottuna: luovaan tuhoon perustuva tuottavuuden kasvu ei tarjoa parempia edellytyksiä jatkajien ansioiden kasvattamiselle. Tosin jatkajien nopea ansiokehitys voi kiihdyttää tuottavuuden kasvua sitä kautta, että heikosti tuottavia työpaikkoja tuhoutuu aikaisempaa ripeämpään tahtiin tai yrityksien kannustimet lisätä tuottavuutta
innovaatioiden avulla kasvavat.

Toinen kuviosta 4 tehtävä huomio koskee talouden suhdanteiden vaihtelua. Jatkajien ansiokehityksen ero ansioindeksin muutokseen on erityisen suuri vuosina 2006 ja 2010 ja erityisen pieni muun muassa vuosina 2008 ja 2009. Yksi mahdollinen selitys sille, miksi tämä ero vaihtelee suhdannetilanteen mukaan, on se, että myös työllisten joukko muuttuu suhdanteiden mukaan. Korkeasuhdanteen aikana monet aikaisemmin työttömänä olevat työllistyvät, mutta kuitenkin pienemmällä palkalla kuin he, jotka ovat jatkaneet työllisenä. Tämä painaa keskipalkkaa alaspäin. Jos indeksi ei ota täysin huomioon työllisten rakenteen muutosta, indeksi aliarvio ansioiden todellista kehitystä noususuhdanteen aikana. Laskusuhdanteen aikana asiat menevät päinvastoin eli laskusuhdanteen aikana keskipalkkojen muutos aliarvioi ansioiden kehitystä.

Kuvio 5 antaa ainakin viitteellistä tukea edellä kuvatulle ounastelulle. Tumma viiva kertoo jatkajien ansiomuutoksen ja ansioindeksin muutoksen välisen eron (asteikko vasemmalla) ja vaalea viiva kertoo tehtyjen työtuntien muutoksen yrityssektorilla (oikea asteikko, käännetty). Esimerkiksi vuosina 2008 ja 2009 ero oli poikkeuksellisen pieni. Tuolloin tehtyjen työtuntien määrä väheni merkittävästi. Vuosina 2010 ja 2011 ero puolestaan oli tavallista suurempi. Samaan aikaan tehtyjen työtuntien määrä yrityssektorilla kasvoi. Vaikka vuosi 2014 näyttäisi olevan jonkinlainen poikkeustapaus, on aihetta epäillä, että parina viime vuonna säännöllisen työn ansioindeksi on antanut aliarvioivan kuvan työssä olevien ansiokehityksestä. Tehtyjen työtuntien määrä on kasvanut kiihtyvään tahtiin, mikä on usein aikaisemmin merkinnyt sitä, että indeksin harha alaspäin on voimistunut. Selityksenä on siis se, että monet työttömät tai työelämän ulkopuolelta tulleet ovat työllistyneet, mutta keskimääräistä pienemmällä ansiotasolla, eikä ansiotasoindeksi ota tätä täysin huomioon.

Kauhanen ja Maliranta (2018) analysoivat ansioiden kehityksen suhdannevaihtelua teollisuudessa vuosina 1985–2010 yksityiskohtaisesti. Tutkimuksessa muun muassa havaitaan, että työttömyyden muutoksen ja ansiokehityksen
välillä on merkittävästi negatiivisempi yhteys sen jälkeen, kun työllisten vaihtuvuuden vaikutus puhdistetaan yksilötason aineistoja hyödyntävän hajotelman avulla. Tutkimuksen yksi johtopäätös oli, että ansiokehityksen suhdanteiden mukainen joustavuus näyttää voimakkaammalta, kun työntekijäjoukon vaihtelusta aiheutuva ansioiden
mittauksen mittausepätarkkuus poistetaan.

Liukuma ansiokehityksen aluekehityksen erojen joustotekijänä

Koska liukuma on ansiokehityksen ja sopimuskorotuksen erotus, ansiokehityksen mittauksen epätarkkuudet siirtyvät suoraan liukuman mittaustuloksiin. Ansioiden mittauksen epätarkkuudet saattavat siksi peittää osittain liukuman merkitystä ansiokehityksen joustotekijänä. Alueellinen analyysi tarjoaa kiinnostavia näkökohtia työllisyys- ja palkkakehityksen analysointiin (esim. Smith, 2014; Leduc ja Wilson, 2017). Meneillään olevassa Paolo Fornaron ja tämän kirjoittajan tutkimuksessa saadaan mm. näyttöä siitä, että liukuma sopeuttaa Suomessa alueiden välisiä eroja työmarkkinoiden kehityksessä.

Kuvio 6 havainnollistaa tilannetta. Siinä verrataan työmarkkinoiden kehitystä yrityssektorilla kahdella alueella: Uudellamaalla ja muussa Etelä-Suomessa. Tumma viiva kertoo liukuman eroa näiden kahden alueen välillä. Asteikko on vasemmalla. Esimerkiksi vuonna 2008 liukuma oli Uudellamaalla lähes 0,6 %-yksikköä korkeampi kuin muussa Etelä-Suomessa. Vaalea viiva puolestaan kertoo, mikä on työllisyyden määrän muutoksen ero näiden alueiden välillä. Asteikko on oikealla. Esimerkiksi vuonna 2008 työllisten määrä kasvoi Uudellamaalla lähes 4,0 %-prosenttiyksikköä nopeammin kuin muussa Etelä-Suomessa. Kuvan asteikot on säädetty niin, että kuvasta nähdään, kuinka liukuman ja työllisyyskasvun ero kulkevat tiukasti käsikädessä. Kun alueiden välisen työllisyydenmuutoksen ero putosi 3,9 prosentista -1,9 prosenttiin (eli vajaa 6 %-yksikköä) vuosina 2008–2011, liukuman ero kapeni 0,6 %-yksiköstä nollaan %-yksikköön.

Liukuman ja työllisyyden välistä tilastollista yhteyttä voidaan tutkia yksinkertaisella regressioanalyysillä, jossa selitettävänä on liukuman ero ja selittäjänä on työllisyyden ero alueiden välillä sekä vakiotermi. Mallilla saatava työllisyyskasvun eron parametriestimaatti kertoo, että yhden prosenttiyksikön ero työllisyyden kasvussa merkitsee 0,078 %-yksikön eroa liukumassa. Estimaatin ns. p-arvo on 0,1 prosenttia. Tällainen yhtälö selittää 64 prosenttia näiden kahden alueen välisen liukumaeron vaihtelusta vuosina 2001–2014. Tulokset antavat viitteitä siitä, että Uudenmaan ja muun Etelä-Suomen työmarkkinat ovat keskenään kytköksissä tavalla, joka näkyy liukumissa. Mitä kiivaampaan tahtiin alueella syntyy uusia työpaikkoja, sitä enemmän yritykset tarjoavat liukumia pitääkseen nykyiset työntekijänsä. Alueiden välinen kilpailu työvoimasta näyttäisi olevan yksi osa tätä kamppailua.

Kun vastaava analyysi tehdään Uudenmaan ja kunkin muun alueen välillä (Länsi-Suomi, Itä-Suomi ja Pohjois-Suomi) tulokset ovat saman suuntaisia, mutta eivät enää lähellekään tilastollisesti merkitseviä. Sen sijaan, kun vastaava analyysi tehdään Itä- ja Pohjois-Suomen välillä, tulos on samansuuntainen ja työllisyyskasvun ja liukuman välillä näyttäisi olevan jonkinlainen tilastollinen yhteys (p-arvo = 6,9 prosenttia).

Johtopäätöksiä ja keskustelua

Työmarkkinoiden kehitys on keskeinen osa talouden lyhyen sekä pitkän aikavälin kehitystä. Lyhyellä aikavälillä ansioiden muutoksen vaihtelut kertovat työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan heilahteluista eli esimerkiksi talouden mahdollisesta ylikuumenemisesta ja tästä aiheutuvista talouden inflaatiopaineista ja kustannuskilpailukyvyn heikkenemisen uhasta. Pitkällä aikavälillä reaalisten keskitulojen kasvu on keskeinen osa talouden kasvua ja elintason kohoamista.

Yksilötason aineistoja hyödyntävä palkka-analyysi on paljastanut, että tilastoaineistojen tunnusluvut peittävät alleen eri suuntiin vaikuttavia mekanismeja ja saattavat antaa puutteellisen tai jopa harhaisen kuvan kehityksestä. Tämä voi häiritä sekä lyhyttä että pitkää aikaväliä koskevia työmarkkina-analyysejä sekä politiikkasuosituksia. Yksilötason aineistoilla pystytään mittamaan tarkemmin palkkainflaation muutoksia kuin virallisilla tilastoaineistoilla, koska niiden avulla työllisyysrakenteiden muutosten vaikutus kyetään eliminoimaan tarkemmin. Yksilötason palkka-aineistot tarjoavat arvokkaan välineen esimerkiksi työmarkkinoiden jäykkyyksien arviointiin (Vainiomäki, 2017).

Merkittävä osa pitkän aikavälin keskitulojen kasvusta perustuu yritys- ja työpaikkarakenteiden muutokseen. Tämä puolestaan edellyttää työntekijöiden liikkuvuutta yritysten ja tehtävien välillä. Yksilöaineistojen avulla näiden mekanismien merkitystä pystytään mittaamaan. Yksilötason aineistoihin perustuvat palkka-analyysit tarjoavat myös hedelmällisen lähtökohdan esimerkiksi aluekehitysten arviointiin. Ne auttavat ymmärtämään, miksei työmarkkinoiden kireys välttämättä näy perinteiseen tapaan mitatussa palkkainflaatiossa (Arseneau, 2017). Yksilötason aineistoilla tehdyt analyysit antavat myös viitteitä siitä, että keskustelu on painottunut ehkä liian paljon sopimuskorotuksiin.

* Kirjoittaja kiittää hyödyllisistä kommenteista Markku Lehmusta ja Niku Määttästä.
1 Vuodet 2002–2005 on kuitenkin jouduttu mittaamaan ansiotasoindeksin avulla.
2 Edellä esitetyissä kuvissa viiteajankohta oli siis vuoden kaikkien neljänneksien keskiarvo

Kirjallisuus

Arseneau, M. (2017). The phillips curve still holds!. National Bank of Canada, Special Report.
Daly, M. C. ja Hobijn, B. (2017). Composition and aggregate real wage growth. American Economic Review, 107(5), 349–352.
Fornaro, P. ja Maliranta, M. (2018). Palkkaliukumat suhdanteiden ja aluekehityksen, työntekijöiden välisenä joustotekijänä Suomen yrityssektorilla. Käsikirjoitus, elokuu 2018.
Holden, S. (1998). Wage drift and the relevance of centralised wage setting. Scandinavian Journal of Economics, 100(4), 711–731.
Kauhanen, A. ja Maliranta, M. (2012). Micro-components of aggregate wage dynamics. The Research Institute of the Finnish Economy ETLA, Working Papers, No. 1.
Kauhanen, A. ja Maliranta, M. (2018). The roles of job and worker restructuring in aggregate wage growth dynamics. Review of Income & Wealth, in press.
Leduc, S. ja Wilson, D. (2017). Has the wage phillips curve gone dormant? FRBSF Economic Letter, 2017, 30.
Pehkonen, J. ja Viskari, J. (1994). Wage drift: Phillips curve vs bargaining models. Labour, 8(3), 395–421. http://www.blackwellpublishing.com/journal.asp?ref=1121-7081
Smith, C. L. (2014). The effect of labor slack on wages: Evidence from state-level relationships. Board of Governors of the Federal Reserve System (US).
Vainiomäki, J. (2017). The development of wage dispersion and wage rigidity in finland. Talouspolitiikan arviointineuvoston taustaraportti. https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/raportit/raportti-2016, No. 9520303855.

Mika Maliranta

Mika Maliranta

Tutkimusjohtaja, FT
Alueet: tuottavuus, osaaminen, työpaikka- ja työntekijävirrat, taloudellinen kasvu, koulutuksen talous